Tervetuloa SPPL:n blogiin!

Oletko kiinnostunut kirjoittamaan blogiin? Katso lisätietoja sivun alalaidasta.


4.4.2018 8.59

Marcus Ziemann: "Tikkaille on noustu – nyt pitää vielä nostaa tikkaat pystyyn"

Mitä kuuluu pelastusalan viestinnälle? Ylen toimittaja Marcus Ziemann avaa pelastuslaitosten mediaviestinnän kehittämistä valtavirtamedian näkökulmasta.

Pelastuslaitoksilla on nyt hyvä viestintävauhti päällä. Sana viestintä vilahtelee vähän joka yhteydessä. Se on hyvä. Viestinnän on pakko olla tärkeää, kun siitä jatkuvasti puhutaan.

Mutta mistä viestinnässä on kyse? Harva sitä on oikein miettinyt. Vielä harvempi sitä osaa selittää.

Helpoin vastaus on sanoa, että kaikkihan on viestintää ja kaikki perustuu viestintään.

Jos kuitenkin mietitään, mihin pelastuslaitoksen viestinnän ainakin pitäisi pystyä, niin sen voisi karkeasti jakaa kolmeen päätehtävään.

Ensinnäkin viestintää tarvitaan tietysti tukemaan laitoksen perustoimintoja kuten johtamista, sunnittelua ja muuta tuloksellista toimintaa. 

Viestinnällä annetaan pelastuslaitoksesta myös luotettava kuva. Ulkoisen kuvan ylläpitämiseksi tarvitaan perinteistä tiedottamista, mutta sekaan sopii myös sopiva annos omaa häntää nostavaa profiloivampaa viestintää. Valehdella ei tietenkään saa.

Ja ilman hyvää viestintää henkilöstö ja vapaaehtoiset eivät sitoudu. Silloin yhteisöllisyys ja työhyvinvointi kärsivät.

Hyvä viestintä ei siis synny siitä, että kehitetään vain ulkoista tai vastaavasti sisäistä viestintää. Monissa tilanteissa, kuten esimerkiksi vapaaehtoisten rekrytoinnissa, niitä ei edes voi erottaa toisistaan.

Hyvällä viestinnällä on aina oltava jokin tarkoitus. Se voi olla esimerkiksi haluttu muutos ihmisten asenteissa, tiedoissa tai käytöksessä. Ei viestintää tehdä viestinnän vuoksi.

Twitteriä, Facebookia ja mitä niitä onkaan

Viestintätahtoa laitoksissa siis on, mutta viestinnän teorian tuntemuksessa on vielä puutteita. Tylsää se teoria tietysti onkin, mutta muutama havainto kannattaa silti seasta poimia.

Viestintä käsitetään usein nipuksi teknisiä toimintoja, joita voidaan hoidella vaikkapa kännykällä. Ajatellaan, että on tärkeää saada taloon sosiaalisen median osaajia, kirjoitus- ja kuvaustaitoisia sekä muutama rohkea, joka heittää itsensä peliin. Toivotaan, että sillä päästäisiin alkuun ja loput opitaan sitten vaikka matkimalla.

Viestintää kehitettäessä olisi kuitenkin huomattavasti tärkeämpää kysyä, miksi asioita tehdään kuin miten niitä tehdään. Tärkeimmät kysymykset ovat; mitä asiaa meillä on ja kenelle meillä on asiaa?

Vasta sen jälkeen on aika miettiä, millä sosiaalisen median alustoilla on oltava mukana tai minkä näköistä sisältöä pitäisi tuottaa. Maailma on jo pullollaan pelastuslaitoksia, jotka ovat somessa, mutta eivät oikein keksi siellä mitään järkevää tekemistä.

Parasta tässä ”mitä asiaa” ja ”kenelle” -ajattelussa on, että se ei tule kalliiksi, eikä siihen pohdintaan tarvita edes viestinnän huippuammattilaisia. Tarvitaan innokkaita, jotka ryhtyvät suunnittelemaan ja toteuttamaan, miltä he haluaisivat laitoksen näyttävän ja kuulostavan.

Kun viestinnän suunnittelu alkaa kiinnostaa laitoksen sisällä, alkavat viestinnän tuotokset kiinnostaa myös laitoksen ulkopuolella. Motivaatiolla on taipumus näkyä.

Ennen ”Arska” hoiti myös viestinnän

Tämän päivän viestintätyökaluilla pelastuslaitos on media. Henkilöstö voi tuottaa itsenäisesti vaikka kuinka kiinnostavaa sisältöä ja nostaa myös esiin muiden tuottamaa materiaalia.

Mutta edelleen tarvittaisiin edes joku, jolla on hiukan syvällisempää viestinnän tuntemusta. Perinteisen viestintäpäällikön rooli on muuttunut. Viestintäpäällikkö ei ole enää henkilö, joka hoitaa suvereenisti viestinnän. Viestintäpäällikön pitäisi olla henkilö, joka kouluttaa, sparraa ja kannustaa kaikkia muita suunnittelemaan ja toteuttamaan viestintää.

Kannustusta tarvitaan, sillä perinteisesti pelastusalalla ”Arska” on hoitanut viestinnän. Moni hakee vieläkin turvaa siitä, että se varsinainen viestintä kuuluu aina jonkun toisen tehtäviin.

Ulospäin passiivinen viestintä näyttää tänä päivänä siltä, että viestinnän roolia laitoksen johtamisessa ei ole ymmärretty tai sitten viestintää ei uskalleta tehdä.

Monessa laitoksessa viestinnästä onkin innostuttu juuri sen vuoksi, että naapureiden tekeminen saa oman tekemättömyyden näyttämään niin pahalta. Hyvä, että edes siksi.

Ei tehdä tästä liian vaikeaa

Viestintä on onnistuessaan kivaa, mutta aina ei voi tietenkään onnistua.

Nykyään pitää olla vuorovaikutteinen. Se sama Twitter ja Facebook on käytössä myös heillä, jotka ovat eri mieltä. Asioita pitää entistä enemmän sekä paremmin perustella ja vääriä tietoja ampua alas.

Pelastuslaitos on hyvästä maineestaan huolimatta aina tarkkailun alla. Veronmaksajat ovat vaativia, ja sen huomaa. Kun pelastuslaitos tekee virheen, sitä ruoditaan äänekkäästi.

Aktiivinen viestintä on raskasta, mutta ennen kaikkea opettavaista. Hyvällä vuorovaikutteisella viestinnällä pelastuslaitos ylläpitää elintärkeää kuvaa, että asiat ovat hallinnassa.

Some-kanavien kautta pelastuslaitos voi auttaa kansalaisia ratkaisemaan ongelmia, kannustaa turvallisuuteen ja tekemään oikeita asioita, osallistua keskusteluun ja vaikuttaa päätöksentekijöihin. Kaikki tämä jää hyödyntämättä, jos tämä osa viestintää unohtuu.

Perinteinen tiedottaminen ymmärretään pelastusalalla paremmin. Jokainen laitos on tähänkin saakka antanut onnettomuuksista tarvittavat perustiedot luotettavasti ja ammattimaisesti. Sehän on kunniatehtävä.

Viestinnän vaikeutta ei kannata säikähtää. Vaikeaa se on viestinnän ammattilaisillekin.

Kannattaa muistaa ne, jotka helposti unohtaa 

Pelastuslaitoksen pitää viestintää kehittäessään siis muistaa kenelle on asiaa. Tärkein viestinnän kohderyhmä ei saa olla suuri yleisö, vaan oma henkilöstö ja vapaaehtoiset.

Myös tärkeät yhteistyökumppanit kuten muut viranomaiset ja järjestöt pitää muistaa. Usein asiaa on myös poliitikkojen ja kilpailijoiden suuntaan. Ja ne asiat kannatta esittää rakentavasti.

Media on edelleen se välikäsi suuren yleisön saavuttamiseksi. Hoksaavalla viestinnällä some-kanavissa pelastuslaitos voi kuitenkin saavuttaa merkittävän ja oikean yleisön täysin itsenäisesti. Ja mediakin saattaa löytää uutisensa juuri sieltä.

Vaikeampi kohderyhmä ovat sen sijaan ne, jotka voisivat hyötyä pelastuslaitoksen viestinnästä, mutta eivät ole tähän saakka siihen törmänneet. Esimerkiksi vapaaehtoisia rekrytoitaessa olisi tietysti lähestyttävä heitä, jotka eivät ole vielä toiminnassa mukana, mutta voisivat sitä olla.

Myös perinteinen valistaminen tavoittaa harvoin suoraan kaikkein tärkeimmät kohderyhmänsä. Hyvällä suunnittelulla viesti voi saavuttaa sekundaarisia kohderyhmiä. Esimerkiksi vanhuksen luona vieraileva hoitaja voi hyvinkin muistaa kokeilla, onko asiakkaan palovaroittimen paristo kunnossa.

Se, että asioista viestii aktiivisesti, ei aina tarkoita viestin perillemenoa. Liian vaikeaselkoinen kieli ei välttämättä vastaanottajalle avaudu. Joskus taas viesti on ristiriidassa vastaanottajan omien arvojen ja asenteiden kanssa. Kulttuureissakin on eroa, eivätkä kaikki Suomessakaan luota viranomaisiin.

Ja mitä sitten kun kirves on omassa polvessa?

Pelastuslaitoksen viestinnän paras stressitesti on kuvitella miten viestintä toimii tilanteissa, joissa itse on kohun kohteena. Kriisiviestintä on useimpien organisaatioiden heikko lenkki.

Vielä kunnallisen pelastustoimen aikaan palopäällikkö saattoi välillä huuhailla omilla asioillaan tai jopa ilmestyä palavereihin pitkän lounaan jälkeen päihtyneenä. Myös työvuoroihin saapuneita palomiehiä pyydettiin välillä puhaltamaan alkometriin ja olihan vapaaehtoisten joukossa pyromaanejakin.

Tänä päivänä kohut voivat olla muita, mutta kriisiviestintätapaukset ovat silti useimmiten väärinkäytöksistä johtuvia julkisuuskriisejä. Pelastuslaitosten hyvä maine ei anna suojaa kriiseiltä. Eihän se antanut sitä katoliselle kirkollekaan, kun seksiskandaalit aikoinaan paljastuivat.

Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on jatkuvasti riskinä, että pelastusalalla toimivat saattavat yksityishenkilöinä laukoa rasistisia kommentteja. Ja vaikka eivät niitä rasistisiksi tarkoittaisikaan, vastaanottaja saattaa jonkun näppäräksi tarkoitetun sutjautuksen sellaiseksi tulkita.

Ennakoimalla erilaiset kriisitilanteet, joihin pelastuslaitos tai sen edustaja voivat joutua ja miettimällä samalla, miten missäkin tilanteessa toimitaan, tulee samalla suunniteltua muutakin viestintää.

Käytännössähän jokainen rauhallinen päivä on viestinnän harjoittelua sitä hetkeä varten, kun näitä taitoja todella tarvitaan. Jos nämä rauhalliset päivät jättää hyödyntämättä, ei viestintä todennäköisesti toimi silloin, kun sen perään eniten huudetaan.

Kriisiviestintään valmistautuminen paljastaa erinomaisesti organisaation viestintäkyvyt. Jos avainhenkilöitä ei saada nopeasti kiinni, oikeisin asioihin ei osata keskittyä, ikävistä asioista ei uskalleta viestiä eikä omia virheitä myönnetä, on varauduttava siihen, että kohdalle osuessaan kriisi kääntyy organisation tappioksi.

Otsikon vertaus tikkaista on tarkoitettu rohkaisuksi. Pelastuslaitokset ovat oikealla tiellä. Osalla pelastuslaitoksista tikkaat on jo nostettu pystyyn, mutta nyt ne pitäisi huojumisen ja kaatumisen estämiseksi vielä tukea kunnolla.


Marcus Ziemann

Kirjoittaja on toimittaja, joka on tehnyt viestinnän johtamisen diplomityönsä pelastusalan viestinnästä.


Blogi: Suomen Palopäällystöliitto julkaisee blogissaan ajankohtaisia keskustelunaiheita oman henkilöstönsä, jäsenistönsä ja muiden kirjoittajien toimesta. Marcus Ziemannin ajankohtainen kirjoitus aloittaa blogivuoden vieraskynäteemalla. Ziemann kirjoitti tekstin maaliskuussa 2018 Pelastuslaitosten viestintäkäytännöt -työryhmälle. 


Palaa otsikoihin




Oletko kiinnostunut kirjoittamaan blogiin? 

Ota yhteyttä kirjoittamalla suoraan alla olevaan kenttään. Olemme yhteydessä!